Juuret ja siivet veivät hiekkarypyltä metsähiirten maailmaan

Tampereen Aleksanterin kirkossa ja kirkkopuistossa järjestettiin lokakuun alussa Franciscus Assisilaisen elämän ja perinnön inspiroima tapahtuma, Juuret ja siivet -ekofestarit. Jumalan Köyheliinin ja muun muassa eläinten ja ympäristön suojelupyhimyksen ajassa mitattava elämä sammui tasan 800 vuotta sitten, lokakuun kolmantena. Franciscuksen muistopäivää vietetään vuosittain seuraavana päivänä, 4.10. Sattumalta vuonna 2026 nämä päivät muodostivat viikonlopun. Ehdottomasti festareiden paikka.

Juuret ja siivet -festarit olivat ajatusten, kokemusten ja keskustelujen runsauden sarvi. Niiden annin voisi koostaa monin tavoin. Tämä on niistä yksi.

Juurelliset ja juurettomat

”Ihmisellä pitää olla sekä juuret että siivet”, sanottiin juhlapuheessa minulle ja epäilemättä monelle muullekin päivänä, jona sain valkolakin. Elämä edessä, taivas rajana ja sitä rataa. Mutta juuri juuria ja siipiähän meillä ei ole. ”Te olette juurettomia”, sanoo puu ihmiselle Juha Hurmeen laatimassa tekstissä, joka syntyi aikanaan metsämuseo Luston näyttelyyn. Hurme kaivoi taitetulle paperille tulostetun tekstin repustaan, kun seisahdimme Pyynikinharjulla, kaikista jääkauden jälkeensä jättämistä hiekkarypyistä korkeimman rinteellä.

Ekofestareille saavuttiin vaeltaen eri puolilta Tamperetta. Hurmeen harjuvaellus ei ollut useimmista vaelluksista poiketen varsinainen pyhiinvaellus, mutta pyhyyden asteen määrää kaiketi lähinnä vaeltaja. Näin Pyynikillä paljon pyhyyttä. Siinä, miten puut ovat asettuneet metsittymässä olevan teatterikatsomon riveille antiikin asetelmiin kurkottavan Termopylen aukion laidalla. Siinä, miten vähän roskia on. Siinä, miten puusta haljennut valtava oksa lepää maassa kutsuen kulkijan harppaamaan yli. Sen lähellä on maja, jonka lapset ovat tehneet puunrunkoa vasten asettamistaan kepeistä ja oksista. Leikki kun ei synny vain metsässä vaan myös metsästä.  

Pyynikinharjun puut ovat saaneet punoa juuriaan ja kurottaa oksiaan kaikessa rauhassa jo parisataa vuotta. Niiden elämässä se ei ole vielä mahdoton aika. Kuusi on jo saavuttanut keski-iän, mänty vasta nuoren aikuisuuden. Niiden elämän kääntyminen kuolemaksi on sitä paitsi prosessi, ei tiukka leikkaus. Puu voi olla osin kuollut ja osin elävä. Keloksi kuivunut mänty saattaa tarjota elämän edellytyksiä monille muille vielä parisataakin vuotta ja maahan valahtaneena lahopuunakin viitisenkymmentä vuotta. Ihmisen kyky ruokkia elämää on tähän nähden saita ja kitulias.

Pyynikillä on vasta varsin hiljattain ymmärretty ”jättää silleen”, antaa puiden lahota rauhassa. Metsää on osin suojeltu, joten sitä ei enää ”siivota” ja järjestetä. Metsään ei puututa kuin kulkemalla – mielellään valmiita polkuja pitkin. Monimuotoisuus vasta availee ääntään, mutta esimerkiksi korppi on jo löytänyt harjulta kotinsa. Metsästä keskellä kasvavaa kaupunkia. Kaupunki tarvitsee hengittääkseen puiden ja muiden kasvien juuret sekä korpin ja muiden lentävien siivet, sillä niitä ei ihminen voi valmistaa. Ei vaikka raitiovaunu, metsonmuotoinen kirjasto ja hallitsijan nimiin lykätty uusgoottilainen kirkko onnistuvatkin. Juurettomien ja siivettömien on turvauduttava juuri \_gelassenheitiin\_, kontrollista irti päästämiseen, hallinnoimisesta hellittämiseen. Muuten menetämme paitsi juuret ja siivet myös kaiken versovan, sikiävän ja kukoistavan niiden välissä.

Hurme mainitsee, että \_hallittua hoitamattomuutta\_ suositellaan myös koti- ja mökkipihoille. Anna vain olla. Lehdet ja risut, kävyt ja revenneet oksat. Jätä silleen. Hellitä sotilaallisen tarkasti ajetun nurmikon porvarillisesta lupauksesta: olen virheettömän vihreä peili, josta näet itsesi kunnon kansalaisena ja elämänsä hallitsevana naapurina. Voit olla näitä – halutessasi – myös keskellä rehevää ja kuritonta runsautta.

Mie ja sie

Hyvästelemme Pyynikinharjun kulkemalla pitkin sen rinteen ensimmäistä pysyvämpää rantaa. Vesi on sittemmin jo valahtanut kauas, mutta tämä ranta on rannoista se, joka muistaa ajan, jolloin jää oli syleillyt kaiken kuolleeksi. Pienelle hiekkasaarelle, pohjolan Araratille, elämän kuljettivat tuulet kaukaa sieltä, missä sitä oli. Se tuli hitusina, joilla ei ollut kiire. Aika teki tehtävänsä. Ei elämästä sinänsä siksi tarvitse olla huolissaan. Elämä on selvinnyt kilometrien korkuisesta jäästä. Ihmisen oma elämä ei välttämättä selviä kahden metrin korkuisesta ihmisestä.

Olisiko sitä surtava? 

Vähintäänkin on surtava niitä, jotka viemme mukanamme. Siihen meillä on ollut vain mahdollisuus, ei oikeutta. Voi surra niitä meistä, joilla ei ole ollut tässäkään asiassa valtaa. Sinä, joka tätä luet, et ole yksi heistä.

Aleksanterin kirkolla on vastassa höyryävän kuumaa kasviskeittoa. Hotkimiseksi menee; alkaa olla kiire Franciscuksen innoittamalla tavalla Jeesusta seuraavien fransiskaanisisarusten tapaamiseen. Se on julkisten ekofestareiden suljettu satelliittitapahtuma. Sääntökuntamme ei ole salaseura, mutta ei sen sisään myöskään muitta mutkitta marssita.

Keittoa hotkiessa kuuntelen puolella korvalla keskustelua helvetillä pelottelusta. Mietin, kenen tarvitsee tuonpuoleista helvettiä muille povata; onhan tässä ihan omasta takaa maailma, jossa olemme viljelleet ja varjelleet riipimällä juuria ja silpomalla siipiä. Saimme sairautta, sekavuutta ja ennennäkemättömän sukupuuttojen aallon. Sillä lailla.

Olen jo hyvän aikaa sitten kyllästynyt viljelyjavarjelu-viherpesuun. Sen mukaisesti oletetaan, että ihmisen ikiaikaiseen tehtävään ylimalkaisesti viittaamalla mikä hyvänsä hetki, tilaisuus ja jumalanpalvelus muuttuu luomakunnan ystävien tuokioksi. Virsissä kiitetään kauniista maasta ja kirkkokahveilla on tarjolla lehmänmaitoa sekä kinkkua voileipien päällä. Viljely välittyy kuppeihimme ja lautasillemme eläimen tuntevan ruumismielen kipujen ja hänen ainutlaatuisen elämänsä teollistetun riistämisen kautta. Varjelu murskautuu näissä rakenteissa sanojen helinäksi. Olisiko hiljaisuuskin helinää parempi.  

Vanhan testamentin luomiskertomukset syntyivät maailmassa, jossa ihminen oli jatkuvassa kyyryssä juurien ja siipien välissä. Elämän ehdot olivat niukat ja neuvotteluvara pieni. Oli jotenkin pyrittävä pysymään lämmössä, leivässä ja ajoittaisessa levossa. Eikä useinkaan pysytty. Tässä luomakuntasuhteen tilassa kehotus viljellä ja varjella kalskahtaa kovin toisenlaisena kuin tehomaatalouden, korkean teknologian ja luonnonvarojen rotia vailla olevan riiston päivinä.

Anna Kontula muistutti lauantai-iltapäivän festaripuheenvuorossaan, että luomakunnan tilanhoitajuuteen kytkeytynyt teologia ja siitä johdettu etiikka on auttamatta ihmiskeskeistä ja sellaisella tavalla, joka ei ole oikaistavissa. Meidän on opeteltava nyt ja tulevaisuudessa luopumaan kipeän paljosta – ja aivan ensi tilassa ajatuksesta, että juuri me juurettomat ja siivettömät olemme kaiken keskiössä. Olemme osa rihmastoa, kudelmaa, jota ilman emme selviä. Olemme vieläpä osa, jota ilman moni muu selviää paljon paremmin ja ylipäänsä. Tämän totuus tulisi sijoittaa paitsi maailman- ja ihmiskuvamme keskiöön myös teologiamme jokaiseen lukuun – ei liitteeksi, joka kaivetaan luomakunnan sunnuntaina esiin.

Pauliina Kainulainen muistutti Kontulan puheenvuoron jälkeisessä keskustelussa, että pyhyys on palautettava ajan ja aineen maailmaan. On lakattava pitämästä sitä ihmisen määriteltävissä olevana kysymyksenä. Maailma on kohdattava pyhää kannattelevina suhteina, joiden osapuolten välillä ei ole ensisijaisuuksia. Siis \_sie ja mie\_, kuten Aatu sanoi Eemelille. Sanat, jotka vaalivat ja korjaavat ja sisältävät rajantajun. \_Sie\_ ei ole pala ympäristöä, tilaa ja omaisuutta, jota voin hallinnoida, hyödyntää ja hoidella kuten parhaaksi katson. Mie ihminen, sie lehti, sie kääpä, sie puunjuurille ravintoa tuova rihmasto, sie lintujen parvi, jonka äly kuljettaa joukon tuhannet kilometrit juuri oikein, kun muuton aika on. Kosmoksen mittakaavassa kaikki elävä on mitä likeisintä sukuamme.  

Henki kulkee kehässä

Metsähiirien herätyssaarnat keräsivät useita spontaaneja aplodeja Juha Hurmeen, Pauliina Kainulaisen ja Aura Raulon lauantai-iltapäivällä käymän keskustelun aikana. Keskustelun yllättävin anti olivat juuri hengellisluonteiset löydöt, joita Raulo on biologina tehnyt metsähiiriä tutkiessaan. Metsähiirten hyvinvoinnin kannalta niiden välinen vuorovaikutus ympäristönsä ja toistensa kanssa on täysin keskeistä. Nuuskutellessa elämää tukevat bakteerit leviävät.

Elämän ja hyvän lähde on yhteys kaikissa mittakaavoissa, aineen pienimmistä hiukkasista metsähiirten kautta valaisiin. Raulo ehdotti, että ehkäpä on syytä alkaa hahmottaa kaikkea – ei vähiten ihmisyyttä – tarkkarajaisten yksilöiden sijaan yhteyksinä. Jospa yksikkö, jolla asioita tarkastelemme ja punnitsemme ei olisikaan yksi ihminen vaan verkosto, rihmasto, suhteisto. Jospa Pyhän Hengen virta Jumalan maailmassa on sitoutunut juuri noihin rihmastoihin ja suhteisiin. Hengen tuuli pääsee puhaltamaan yksilön läpi vasta, kun tämä kytkeytyy toisiin ja luo samalla Hengelle uoman. Itseriittoisen tulpan läpi ei virtaa mitään.

Kutkuttavaa ja fransiskaanille tunnistettavaa. Franciscuksen ajatus hyvän luonteesta ja toteutumisesta oli ehdottoman kehämäinen. Minkään ei ole tarkoitus pysähtyä minuun vaan sen, mitä saan, annan eteenpäin. Liike on lääke.

Franciscuksen ja hänen veljiensä kohdalla hyvän kehää koskeva ajattelu johti osaltaan radikaaliin, vapaaehtoiseen köyhyyteen. Se oli yksi niistä teemoista, joiden äärelle päädyttiin festarisunnuntain seminaarissa. Pauliina Kainulainen käytti hätkähdyttävää sanaa \_syrjäytyminen\_ viitatessaan vapaaehtoiseen köyhtymiseen tienä, jolle Franciscus meitä edelleen kutsuu.

Tuntuva sana, mutta jotakin siitä oli tunnistettavissa Katri Kuusikallion, Antti Kulmalan ja Tuomo Salovuoren keskustelussa siitä, mitä fransiskaaninen elämäntapa heidän kohdallaan käytännössä tarkoittaa. Suurelta osin on kyse valinnoista, jotka erottuvat ympäristössään. Sillä, että tekee selkeästi toisin, on väistämättä rajaava vaikutuksensa. En silloin enää kaikilta osin otakaan osaa elämäntapaan, joka on saman koulutus- ja palkkatason jakavilla vallitseva. Astun vapaaehtoisesti ulos monista tuon elämäntavan muodoista. Syrjään. Tai ytimeen. Se lienee katsojasta kiinni.

Festareiden siunatuksi lopuksi kuljimme kehän Aleksanterin kirkkoa ympäröivässä puistossa, joka on samalla hautausmaa. Paljasjalkamessu oli liikettä, lehtien kahinaa, laulua ja kaupungin levottomuus kaiken taustalla. Yhdessä kirkkopuiston hautakivistä on luodin jättämä kuoppa sisällissodan ajalta. Moni kävi koskettamassa sitä. Kiven toisen puolen valkoisessa kohokuvassa enkeli kantaa sylissään kahta pientä lasta. Heidän rinnallaan lentää huuhkajan näköinen lintu. Siivelliset suojelevat siivettömiä.

Puun juurella, sen lehtien alla Kristuksen ruumis ja veri asetettiin kämmenillemme ajassa, paikassa ja muodossa. Kristuksen ruumis ja veri kulkee lävitsemme ja asettuu lopulta osaksi sitä kiertokulkua, jota elämäksi kutsumme. Kristuksen ruumis ja veri sitoo meidät juurettomat Kristukseen ja siivettömät Jumalan pyhään, pyhään, pyhään maailmaan.

Maija Latvala